Ratsastusvyön testausta

Minulla on ollut ongelmia tuntea hevosen takajalan liikkeet. Jos tunnillakin onnistun tekemään jotain oikein, opettaja huutaa kentän keskeltä, että "Tunne tämä ero! Tunne, miten hevosen takajalan liikkeet!" Välillä mieleeni tulee, että takapuolessani lienee jokin valmistusvirhe, sillä en osaa arvioida liikettä takapuoleni kautta. Tai sitten se on vielä harjoituksen puutetta, ja tuntuma tulee ratsastamalla riittävästi, että pystyy itsekin vertailemaan liikkeitä, oliko äsköinen harjoitusravi-pätkä parempi kuin edellinen tai käyttikö ratsu takasiaankin oikein ympyrällä. 

Ajattelin siis tilata ratsastusvyön, jotta takajalkojenkin liike tuntuisi mahdollisimman selvästi itselleni, ja sitä voisi tunnustella ajan kanssa pitkillä maastolenkeillä, jotta olisi sitten tunnilla skarppina ja itsellä tuntumaa, millaista lähdetään hakemaan. Tokikaan en itse osaa ratsastaa vielä niin taidokkaasti maastossa, että pystyisin tuntemaan, liikkuuko hevonen oikein, mutta jos jonkinlaisen tuntuman edes saisi, niin olisin jo omissa tavoittessani taas piirun verran edistyneempi.

Kyseisen vyön tilasin Hööksiltä, hinta oli 49e enkä ainakaan henkilökohtaisesti pitänyt sitä laisinkaan kalliina. Itseltäni löytyi jalustimet hihnoineen toisesta satulasta irroitettuna. Vyön kanssa voisi käyttää kahta tavallista satulahuopaa päällekäin, mutta olen alkuvuodesta hankkinut itselleni istuinosaltaan isomman rungottoman satulan, johon kuului tuo kuvan painehuopa (tai muistihuopa, jolla olen sitä myös kuullut kutsuttavan.)
Tähän tarkoitukseen huopa sopi itselleni ainakin hyvin, sillä olen vähän runsaampi täti-ihminen joten tuntui pehmeämmältä omaankin persaukseen.

Selkäännoustessa vyö pysyi hyvin paikoillaan, selässä hihkuin kuin pikkutytöt konsanaan. Asento, takapuolen tuntuma ja kaikki muukin oli niin erilaista verrattuna satulaan. Se, että takana ei tunnu satulan takakaarta eikä mikään ota takaa vastaan, tuo itsessään jo jännittävyyttä. Itselle tuli kyselevä olo, että istunko liian takana, kun selvää merkkiä ei ollut. Hoin itselleni koko matkan ajan, että nyt persaus vain rennoksi ja tuntemaan liikettä. 
Käynnissä liike tuntui mukavalta, pystyi rentoutumaan kunnolla ja hakemaan sitä kuuluisaa istuinluuta "penkkiä" kohti. Ravi tuntui alkuunsa hankalalta, toki hevosellakin oli virtaa kahden vapaapäivän jälkeen. Oman tasapainon etsiminen alkoi todenteolla, kun kevytravi tuotti itselle hurjasti ongelmia. Asento oli täysin hakusassa, kun jalustimille noustessa jalustinhihnat tuntuivat liikkuvan ainakin parisenkymmentä senttiä taaksepäin jokaisen nousun mukana. Tästä syystä myös oma asento lipsahti täysin eteen, ja sivustapäin näytin luultavasti mäkihyppääjältä liitovaiheessa. Maastolenkin loput ravipätkät menin harjoitusravia ja yritin istua rennosti. Tokikin laukkaa oli myös pakko koittaa, ja voi mahtavuus, miltä se tuntui! Laukassa askeleet tuntuivat selvästi ja pyrin muistelemaan kaikkia ohjeita kuluneilta tunneilta, jolla saisin laukan etenemään ja itseni istumaan oikein. "Merkki päälle, pyöräytä lantiolla ensimmäinen laukka-askel, rentoudu, älä jää puristamaan pohkeella ja nojaa taakse, että laukka säilyy." Litania pyöri mielessäni, kun viiletin hiekkapohjaista maastolenkkiä eteenpäin. Ilmeisesti en kuitenkaan muista aina nojata riittävän taakse, sillä laukka putosi muutamaan otteeseen raville. 
Lenkkikaverina ollut toinen hevonen oli kovissa menohaluissaan takanamme ja koska tasapainoni oli ollut reissun ajan kunnossa, koitimme reippaampaa laukkapätkää. Loppujen lopuksi päästimme kiitolaukkaa parinsadan metrin pätkän, minä edessä vyöni kanssa, vaikka se ei ollut ihan tarkoitus, vaan vähän reippaampi laukka. Tallille päästyämme käytävällä seisoi kaksi hyvin hikistä ratsua, hyvin liikutettuina ja kuskit iloisina. Hevosille loimet niskaan, leivänpalat kiitokseksi reissusta ja takaisin ulkoilemaan.

Omassa kropassa ei ollut minkäänlaisia tuntemuksia reissun jälkeen, mikä oli vähän oudohkoa, sillä joskus jalat aivan tärisevät lenkin jälkeen. Menin töihin iltavuoroon, ja töissä rupesi vähän sitten tuntumaankin. Hevoseni on hiukan toispuoleinen, ja se tuntui nyt vasemmalla alaselässäni sekä pakarassa. Myös olemattomat vatsalihakset ilmoittivat olemassa olostaan illan aikana. Reidet kuitenkaan eivät olleet jumissa, ja nyt jälkeenpäin mietin, että oliko syynä haettu rentous vai sattumaa?

Itselleni vielä muistutukseksi, että aina kun jotain koittaa ensimmäistä kertaa, niin sen voisi tehdä rauhallisemminkin, niin voitaisiin osaltaan välttyä älyttömiltä jumeilta :) Seuraavalla kerralla aion mennä ilman jalustimia, niin saan vielä parempaa tuntumaa.
Joten rohkaistusta kaikille,  kokeilkaa ja ihastukaa. Rentoutukaa ja tuntekaa hevosenne liikkeet! 

Ratsastusvyö, jalustimet ja painehuopa.

Erittäin hikinen lenkkiläinen tallissa

Minä tätinä

Millainen minä sitten olen tätiratsastajana?
Jotakin edellisen tekstin puolesta välistä.

Ratsastus on todellakin mielyttävämpiä liikuntamuotoja verrattuna johonkin hikijumppaan. Kotona jumppaamiseen ei riitä motivaatiota ja salille tai ohjattuihin tunteihin ei tule vain lähdettyä. Hevonen on riittävä syy nostaa takapuolensa sohvalta ja hinautua tallille. Mikäpä sen mukavampi aamupäivä, kuin rentouttava maastolenkki ennen iltavuoroa?

Kuulun myös osaltani ryhmään, joka ratsastelee ilman paineita keskellä metsikköä ja nauttii vauhdin hurmasta. Millään ei ole väliä, kunhan tuuli tuivertaa takatukassa ja alusta on hyvä pitkälle laukkapätkälle. Vaatetus ei millään lailla ole merkkiluokkaa, vaan tallilla voidaan kulkea perstyneissä housuissa, joissa ilmastointi pelaa. Uudet ratsastushousut odottavat ensimmäistä ratsastuskertaa, mutta vanhat, jo vähän reikäiset ja todella nukkaantuneet ovat vain niin paljon mukavammat jalkaan, sillä uusien housujen muovautuminen aavistuksen väljemmäksi vaatii useamman venytys kerran. Tiukat vaatteet eivät ole mieleeni yhtään, joten uudet housut odottavat varmaan vielä tovin vuoroaan.

Hevosta voisi nyysätä tuntitolkulla, jutustella ja rapsutella. Kotiväki ei ole aina yhtä innoissaan, kun lähden käymään tallilla nopeasti, sillä reissu voi venähtää korvaan kuiskailun takia.

Pidän siitä, että hevonen käyskentelee tarhassa tyytyväisesti ja rennosti. Ylimääräisiä ei loimitella, jos erittäin huono sää tai hikinen hevonen sitä vaadi. Hevoseni saa olla pitkään pihalla, eikä sitä seisotella suotta sisätiloissa. Harrastaessa yritän tehdä hevosen kanssa mahdollisimman monipuolista, mikäli vain omat taidot siihen riittävät. 

Säännöllisten töiden jälkeen taloudellinen tilanne tasaantui niin, että minusta tuli hevosen omistaja. En miettinyt edes kahdesti, kun hevonen, jolla olin ratsastellut, tuli myyntiin. Otin hinnan verran pankista lainaa ja ostin hevosen, viralliseti 2/3, sillä toinen äti-kaverini omistaa siitä kolmanneksen.
Aina maatalouskaupassa käydessä ostan hevoselle jotain - vaikka se ei sitä välttämättä vaatisikaan. Kaikkea pitää kuitenkin olla valmiina, jos vaikka sattuisi tarvitsemaan. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon keväällä riimuja ostaessa ostin neljä, kun en osannut päättää, minkä värisen olisin ostanut. Sen lisäksi, että tilasin jykevälle työhevoselle kaulakappaleita läjäpäin, eikä niistä mikään edes mahtunut loppujenlopuksi tytön kaulan ympärille... ja myöskin toinen satula tuli hankittua, mutta vain siitä syystä, että se oli leveämpi ja siitä syystä parempi itselleni.

Tunneilla rupesin käymään, kun halusin alkaa kartuttamaan omia taitojani ratsastajana. Omat taitoni olivat tyystin ruosteessa, kun maastoiluun ei ole tarvittu kuin eteenpäin menevä hevonen. Kouluttamaton hevonen, puskatasoa oleva, ei ymmärtänyt mitä pyysin, ja itse en osannut pyytää. Tästä syystä hankin vähän koulutetumman ylläpitohevosen, jonka toivon opettavan minua. 

Nyt olen laittanut itselleni vähän tavotteita ylös, mitä haluan oppia ja hioa. Listaani kuuluvat seuraavat asiat; oikeaoppinen istunta, ja istunnalla ratsastaminen, saada hevonen työskentelemään muodossa, pohkeenväistöt, oman tasapainon kehittäminen ja viimeisenä hartaimpana toiveena on hypätä hevosella yksi este, kun perusratsastus rupeaa olemaan kunnossa, ja mieluusti kevääseen mennessä, sillä ylläpitosopimus päättyy sitten. 
Katsotaan, riittääkö aikataulu kaiken tämän tekemiseen, sillä tehtävää on paljon.

Tätiratsastuksen jakauma

Löysin vanhan kirjoituksen, jossa tätiratsastajat oli jaettu kahteen alalajiin. Mielestäni teksti oli hauska, ja useasta kohdasta löysin yhteläisyyksiä omaan "täti-titteliini".
Alla teksti, joka on kopioitu Katariinan tallikamarin sivuilta

Tätiratsastajat Varoitus!
Seuraa karkeaa yleistystä ja sarkastista tekstiä. Tätiratsastaja - sanaa pidetään jostain syystä lähes kirosanan veroisena kassarana, jolla voi mollata tietynlaista hevosista kiinnostunutta ihmisryhmää. Onko tätiratsastaja sittenkään paha ihminen?
Ei kai.

Tätiratsastajat voi jakaa vaikka miten moneen ryhmään, mutta jaetaan ne nyt kylmästi vain kahteen pääpoppooseeen.

                   Maalaistädit ja Kaupunkilaistädit.

Kaikkein Tätien yhteinen tunnusmerkki on, että he pitävät aidosti hevosista ja ehkä ratsastuksen tuomasta liikunnallisuudesta (joka voittaa aerobicin mielekkyyden kuus-nolla),
Tädeillä on riittävästi euroja itsensä ja hevosensa hellimiseen,
Tädeillä on usein myös mittava määrä ratsastuksen teoriakirjoja ja albumikaupalla kuvia muruistaan. Tätiys ei katso ikää eikä sukupuolta, tätiys on mielentila.

Maalaistädit pitävät usein hevosiaan kotona, heillä on usein muitakin eläimiä kuten muutama koira ja hiirikissoja. Maalaistäti ei hötkyä turhasta - hän hoitaa hevosiaan rennolla ja perinteisellä otteella ja ratsastelee metsäteillä vailla sen suurempia urheilullisia tavoitteita. Maalaistäti ei välttämättä kuulu arkojen tätien ryhmään, vaan painelee menemään Teivosta pelastetulla lämppärioriillaan pitkin puskia, naapurien ja vakuutusyhtiön kauhuksi. Maalaistäti on silti mukava ja harmiton tyyppi, ja hänen hevosensa ovat lupsakoita ja tyytyväisiä eloonsa. Maalaistäti voi olla myös Ponitäti, joka kiertää poniensa kanssa näyttelyjä ja pitää pienistä ja paksuista asioista. Yleensä ponien määrä kasvaa eksponentiaalisesti vuosien myötä, ja niin Maalaistädistä kuin Ponitädistäkin voi tulla Kylähullutäti, joka vetää heinäpaaleja pulkassa pipo päässä - heinäkuussa, mutta se onkin sitten ihan toinen tarina.

Maalaistädin alalaji on Luomutäti, joka tuhahtelee paheksuvasti "kaupunkilaisten kotkotuksille" ja syöttää hevosilleen vain omalta pellolta niitettyä irtoheinää ja itsekasvatettuja yrttejä, pajukerppuja ja yöksi olkea. Luomutäti taitaa nikamien naksauttelun ja bachin kukkaterapian konstit, vannoo pihaton nimeen ja kumartaa LH-guruja. Luomutädin hevoset usein vain oleilee, paitsi silloin kun Täti venyttelee niiden jalkoja tai opettaa niille kaikenlaisia kirjoista lukemiaan temppuja. Luomutädin hevoset ovat luultavasti hyvin tyytyväisiä ikuiseen keskenään lomailuun, mutta Luomutädin kaverit voivat joskus vähän kypsähtää mustavalkoiseen käsitykseen hevosenpidosta.

Kaupunkilaistäti taas pyörittelee silmiään kuunnellessaan Luomutädin juttuja, ellei hän ole wannabe-luomutäti. Niitäkin on. Kuulemma. Kaupunkilaistädeissä löytyy selvästi kaksi alalajia, Tuntitäti ja Omistajatäti. Tuntitäti käy kerran viikossa ratsastuskoulun sennutunnilla ja haluaa aina mennä Maijalla, koska Maija on kiltti ja kaunis. Tuntitäti on hiukan arka, eikä halua hypätä esteitä tai laukata maastossa paitsi jos Maija on erityisen kiltillä päällä. Tuntitäti laittaa hevosen mielellään itse kuntoon ennen tuntia nähdäkseen, onko Maija tänään hyvällä tuulella, ja jos Maija vaikuttaa happamalta, se saa lahjukseksi muutamia kuivattuja leipiä ja kannustuspuhetta. Tuntitädillä ei ole mitään suuria kilpailullisia tavoitteita, mutta hän saattaa joskus osallistua tallin seurakilpailuihin, joissa Maija kuskaa häntä armeliaasti koko C-merkin koulukokeen kunnialla loppuun saakka. Tuntitädin toimiston työpisteessä komeileekin muutama ruusuke, vieressä Tuntitädin Tuntitätikaverin ottama kuva jossa Maija käy hetkellisesti peräänannossa. 

Omistajatädillä on pätäkkää, ja hän on halunnut siirtyä Tuntitädistä Omistajatädiksi, ostamalla itselleen joko hieman liian vaikean mutta ah niin kauniin ja hienon Prinsessan, jota hän todellisuudessa hieman pelkää mutta mitäs siitä, ainakaan Prinsessalta ei puutu mitään mitä Loesdau Suomeen kantaa. Fiksumpi Omistajatäti on ostanut pesunkestävän Tätihevosen, jonka kanssa hänellä on hauskaa, ja joka kiikuttaa Tätiä kiltisti kisaradoilla ja jonka kanssa Täti voi valmentautua aiheuttamatta Medihelin valmiustilaa.

Klassinen tätihevonen on esimerkiksi rehti ja lupsakka suomenruuna, joka rakastaa tätiään ja täti sitä, tai hieman vanhempi ja rutinoitunut puoliverinen, joka osaa jo kaikki kiemurat ja on hypännyt kerrostaloja - Tädin vaatimat pikku esteet ja temput suoritetaan kädet taskuissa ja Täti edistyy. Omistajatädin tunnistaa yleensä hienoista varusteista ja siitä, miten niistä varuisteista voi puhua tuntikausia... "Penan uusi estesatula (jota täti käyttää kerran kuussa The Estetunnilla) ei istu ihan niinkuin mä haluasin, ne Cair-toppaukset ei sittenkään ollut meidän juttu, pitää taas tilata satula-auto", "Oletko nähnyt niitä uusia Anky-huopia? Ostin juuri kolme eri väristä, mutta sitten piti ostaa tietysti niihin mätsäävät pintelitkin... kyyhkysen sinisiä oli sitten vaikeaa löytää!" 

Omistajatäti on haalinut kaappinsa täyteen erilaisia lisäravinteita ja purkkeja ja purnukoita, varmuuden vuoksi, eihän sitä tiedä mikä Penaan tai Prinsessaan iskeytyy. Omistajatäti haluaa hevosensa parasta tietenkin, mutta joitain ylilyöntejä on joskus ollut hieman havaittavissa köhhh :) Tätiratsastajat pitävät itseasiassa Suomen vaatimatonta hevosbusinesta yllä monin tavoin. Ilman Tätejä ei olisi niin montaa varustekauppaa, ei poninkasvatusta, kaikki vanhat rataraakit päätyisivät automaattisesti makkaratehtaalle, ratsastuskoulut autioituisivat ja hevoskirjojen kirjoittajilta loppuisi leipä pöydästä, satula-autot jäisivät pihaan seisomaan ja seurakilpailut kuihtuisivat tykkänään.

Tädit ovat ystäviämme!